YSTÄVYYSAVAUTUMISJUTTUI

Ystävyyssuhteet on hankalii, mut kans tärkeitä. Mulla onneks onki hyvii ystävii, mut silti jotenki tuntuu, et ei ihan sellasii ystävyyssuhteita, ku monilla muilla on tai ku ehkä haluisin. Ennen tää asia ei silleen oo mitenkään vaivannu mua, mut nyt ku oon ekaa kertaa moneen vuoteen asettunu aloilleni ja tiiän, et nyt voin vihdoin jäädä Helsinkiin ku valmistun, ni oon ehkä vast havahtunu tähän. Mä en kuulu mihinkään tiiviiseen kaveriporukkaan ja muutenki mun ystävät on tosi erilaisii keskenään. Mul on paljon ihanii kavereita, jotka on ihan parhaita tyyppei, mut mua on lähiaikoina mietityttäny ystävyyssuhteet ja niiden merkitys ja se ystävyyden taso noin niin ku muutenki. Mun elämäs on muutama sellanen tärkee ihminen, joille kerron heti ekana, ku jotain siistii tai kauheeta tapahtuu. Ne tulee ekana mieleen, ku ajattelen keneltä saisin tukee tai kuka vois iloita mun kaa. Mä en ehkä kuitenkaan ite oo se ihminen, jolle ne ekana tekstaa tai soittaa noissa tilanteissa. Must on ihanaa, et mulla on nää ihmiset, vaik samaan aikaan onki surullista, et mä en oo niille se tyyppi. 
Oon miettiny aika paljon syitä tähän enkä jotenki usko tai haluu uskoo, et se johtuis siitä millanen mä oon tai miten suhtaudun. Kuvittelen ainaki olevani ihan kiva ja välittävä kaveri. Ehkä en vaan oo löytäny sit elämääni sellasii ihmisii, jotka olis musta yhtä fiilareis ku mä niistä haha. Tai sit musta vaan ei oo tullu niin tärkeetä kellekkään, koska en missään vaiheessa oo ollu koko ajan läsnä. Useimpien kaa ollaan ehditty tuntee vasta muutamii vuosii ennen ku mä oon jo muuttanu pois. Näin tapahtu ku alotin yläasteen Helsingissä ja löysin hyvii kavereita, mut sit muutettiinki Loviisaan. Siel ehdin asuu joku viis vuotta ja käydä lukioo Kotkassa. Molemmista löysin ihanii kavereita, mut muutin opiskelee Jyväskylään ja sinne ne jäi. On mulla onneks edelleen sieltä pari ystävää, joiden kaa nyt ekaa kertaa johonki 7 vuoteen asutaan edes samassa kaupungissa. Jyväskylästäki sain kavereita, mut niitä parii tärkeintä kaverii sieltä en edes ehtiny tuntee sitä koko opiskeluaikaa. Kaiken lisäks eka olin vaihdossa Espanjassa ja sit Ruotsissa enkä taaskaan ollu siinä niiden elämässä. Pitkissä ystävyyssuhteissa sillä ei oliskaan niin välii, mut jos toisella on jo poikaystävä ja pitkäaikasii kavereita ja tulee ehkä uusiiki kavereita, ni ei se joku siellä kaukana oo ehkä niin ajankohtanen.


Luulen, et tää on myös osasyy siihen, miks aina pitää olla joku poika, jonka kaa hengailla. Muuten vois olla jopa vähän yksinäistä. Sillon on ainaki joku, jolle voi kertoo tärkeimmät jutut ja joku, jolle tekstailla ja kertoo, miten menee. Sillee ilman, et tuntuu et häiritsee jotain kaverii tai miettii, et vastaakohan se vaan jotain, koska täytyy. Kaikilla on kuitenki oma elämä, yleensä kiire ja paljon duunii ja on ne poikaystävätki, ni niille muiden jutut tuntuu ehkä joskus ihan turhilta. Mä oon aina vaan innoissani, jos joku laittaa viestii, et en kyl osaa samaistuu :D Mut kaikki ei oo samanlaisii. Osaks saan kyl ihan itteeniki syyttää, koska mitäs oon muuttanu niin paljon ja keskittyny opiskeluun ja ehkä joskus myös helposti jääny himaan vaan istuu jonku kivan pojan kaa. 
On meillä onneks muutaman kaverin kaa sellanen whatsapp-ryhmä, joka on varmasti jossain vaihees elämää ollu kaikille siihen kuuluville sellanen henkireikä. Sinne on valitettu miehistä ja varsinki siitä, ku niitä ei oo. Sillon sinne on voinu kertoo kuulumiset ja laittaa ne jutut, mitä vois kertoo muuten poikaystävälle. Mulle ainaki se on ollu tärkeetä. Siihen ryhmään kuulu myös yks, joka on ollu aikanaan mun ihan kaikista paras kaveri. Jotenki vuosien aikana meistä kuitenki tuli aika erilaisii ja vähän aikaa sit se ilmotti, et ei enää jaksa esittää kaverii. Ymmärrän kyl syyt, vaik mä olisinki ainaki aluks halunnu ehkä viel selvittää asiat. Tuntuu jotenki tyhmältä tavallaan heittää hukkaan niin monen vuoden ystävyys. Tän jälkeen se sit lähti sieltä ryhmästä, mikä ei kyl silleen ollu huono juttu, koska nyt siel on ollu jotenki rennompi ja aidompi fiilis. Tai ei ainaokaan tarvii kenenkää enää esittää, et olis kiinnostunu muiden asioista, jos ei oo. Se jotenki puhdisti ilmaa.


Oon miettiny paljon myös sitä, mitä tälle ystävyysasialle vois tehä tai voinko tehä mitään. Välil mietin, et ehkä mun vaan pitäis olla enemmän läsnä ja nähä niitä enemmän, mut sit ku tosiaan on se joku, jonka kaa hengailla, ni on helpompi vaan jäädä duunin jälkeen himaan tekee safkaa. Oon maailman paskin itsenäinen nainen oikeesti. Tai osaan kyl kaiken ite ja pärjään, et en mä sitä, mut yksin on tylsää. Ja varsinki, jos ei koko aikaa viitti piinaa niitä kavereita. Se lopullinen erkaantuminen sen yhen kaverin kaa on myös ollu hyvä itsetutkiskelun paikka. Oon miettiny, mitä oon tehny ja mitä oon sanonu ja millanen ihminen haluun tai en haluu olla. Mun kaverina ei ehkä oo maailman helpointa, koska en yleensä harrasta sellasta selän takana jauhamista vaan sanon sit suoraan ja se on monille vaikee paikka. Mun kaverit on kyl sanonu, et aluks pelkäs ja vierasti sitä, mut nykyään osaa arvostaa ja ottaa sen oikein, koska en mä sillä mitään pahaa tarkota. Sanon vaan, mitä ajattelen ja parempi musta puhuu asiat läpi, koska en mä niitä sillon jää sit enää muistelee myöhemmin. Jos niistä ei puhuta, ni sithän ne vasta jääki mietityttää. Näin ehkä kävi just sen mun nykyisen ex-kaverin kaa, koska kumpikaan meistä ei puhunu siitä, mitä toinen oli tehny tai sanonu. 
Oon kans miettiny, et pitäiskö mun kysellä kuulumisii useemmin vai harvemmin vai mitä täs nyt vois tehä, koska oikeesti haluisin, et niistä mun joistain kavereista tulis yhtä läheisii ku ennen. Vaik muuten oonki tosi avoin ja rehellinen, ni tää on mulle sellanen aihe, mistä on vähän vaikee puhuu. Ku en haluu missään nimes, et kellekään tulis sellanen fiilis, et syytän niitä jostain eikä tälle kukaan oikeen voi mitään. Halusin vaan vähän avata mun ajatuksii itelleni ja ehkä muillekki, koska mun mieleen on hiipiny joku tyhmä epävarmuus itestäni ihmisenä ja varsinki ystävänä. Elämäs kuitenki tapahtuu koko ajan niin paljon kaikkee enkä mä mitenkään onneton todellakaan oo, mut oon malttamaton. Haluisin heti korjaa kaiken, jos korjattavaa on. Näihinki asioihin auttaa varmaan vaan aika. Kyl mä varmasti joskus viel löydän taas paikkani mun kavereiden elämissä ja tääl Helsingissä, mut jos jossain oon huono, ni odottamisessa. Kaiken kaikkiaan mulla on kuitenki kaikki tosi hyvin, mut välil pitää vaan päästä purkaa ajatuksii jonnekki, ettei tuu mietittyy niitä sit öisin niin ku mul on tapana. Oon todennu Netflixin hyväks tavaks vältellä inhottavii ajatuksii iltasin :D
 Sopii just hyvin must nää iloset syksykuvat tähän tekstiin vai mitä? :D Noissa mun naama ei oo viel ihan vitivalkonen eikä ees tarvinnu käyttää takkii. Vaatteet oli jotain ikivanhoi, mut must kivoi, paitsi uus kangaskassi, jonka ostin Budapestistä Retrockista. Seki siis kiva, mut ei ikivanha. Lippis ja kengät Nike, farkut kirppari, bomber Monki ja college Bik Bok. Mul on muuten huomenna Bik Bok -jengin pikkujoulut duunin jälkeen! Oon tehny siel yhen vuoron toukokuus, yhen elokuus ja yhen viime maanantaina, hehe. On vaan ollu kiire duunis ja koulujuttujen kaa. Mut vuoden ekat pikkujoulut, jee! Mun pitäiski kirjotella tänne vähän enemmän kans noit peruskuulumisii. Älkää miettikö tänää viel maanantaita ja sit ku se maanantai tulee, ni ei sekää vältsisti haittaa!

6 kommenttia:

  1. mulla on niin samoja ajatuksia ja vähän samanlainen "historia" sen suhteen että oon muuttanut aika paljon paikasta toiseen ja vanhat kaverit on hajaantuneet ympäri suomea. Ja tietty se, että mä oon Norjassa enkä oikein täällä oo saanut kavereita muualta kuin töistä. Tätähän ei tietenkään helpota se, että oon niin kovin introvertti, ettei mua ees haittaa se että jään himaan istuun netflixin kanssa iltaa :----D Just tää ettei kuulu mihinkään kaveriporukkaan ja vanhojen esim lukiokavereiden kanssa yhteydenpitokin on vähän jäänyt, mikä saa ajattelemaan sitä että mitä jos en enää koskaan löydä uusia ystäviä. Tuntuu kanssa että ne ihmiset jotka ois suhteellisen samalla aaltopituudella mun kanssa ei oo ees olemassa XD tai en ainakaan oo tavannut niitä kovin montaa, tuntuu että mä oon tämmöinen vähän omituinen kummajainen hah. Tietty tässä auttaa se että on toi maailman paras poikaystävä, mutta huomaan olevani "kateellinen" sen laajasta kaveripiiristä ja siitä että sitä kutsutaan aina moniin juttuihin, jolloin mä jään yksin himaan. Tietty se, että asuu ihan vieraassa maassa ja ei sinänsä oo suoraa sosiaalista piiriä työn tai koulun kautta, tekee näistä jutuista vielä hankalempia.

    mut näin randomina mä voin olla sun kaveri XD (vaik tosin pidän meitä jo ainakin hyvänpäivän tuttuina!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihanaa, et on muitaki, jotka kelailee samoi juttui! ei tunnu, et on vaa ite hullu xD oon kans miettiny tota, et mitä jos en ikinä saa enää uusii kavereita tai varsinkaa sellasii hyvii ystävii. sama juttu myös ton kaa, et en ehkä koe olevani samal aaltopituudel kovinkaa monen kaa tai monien juttujen taso välil jopa ihmetyttää mua xD töistä ja varsinki vieraasta maasta on kyl viel vaikeempaa saada kavereita, koulus on aina helpompi tutustuu.

      ja jeee! siis ollaanhan me jo muutaman kerran nähty, ni se on jo hyvä alku :DD

      Poista
  2. oon monesti miettiny tota samaa. mä pidän mun kavereista aivan tosi paljon ja otan heihin ekana yhteyttä jos jotain haluan duunailla mut en sit ite taas oo se kehen he ottaa ensimmäisenä yhteyttä ja se on kyllä vähän surullista. myös toi mitä voisin tehdä toisin, otanko yhteyttä useammin vai mitä on mietityttänyt ja sen jälkeen tulee fiilis ettei tee mieli yrittää enempää kun selkeästi heillä on muita ja parempia ihmisiä ympärillään. hankala asia oikeesti, ei tekisi mieli luopuu itelleen tärkeistä ihmisistä vaikka tietää, ette heidän elämä tuskin paljoa muuttuisi ilman mua :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyl mä uskon, et niiden elämä ei olis samanlaista ilman sua, vaik susta ei ehkä siltä tunnukkaa :) on se kuitenki kiva, et on kavereita, joille voi puhuu, vaik ei sit ite oliskaa se kaikist tärkein niille. ja kiva kuulla, et on muitaki, joilla on vähän samanlainen tilanne. elämäntilanteet kuitenki muuttuu, ni pitää vaan uskoo, et tääki on joku ohimenevä vaihe.

      Poista
  3. Tosi hyvä kirjoitus, tuolla oli paljon sellaisia asioita joita itsekin oon miettinyt. Tsemppiä sinne! Ja kauniit kuvat, cool kangaskassi :-)

    VastaaPoista